Matti Hara
Suomalaislentäjät katosivat -
iskikö paniikki?
Kaksi suomalaista
sotilaslentäjää katosi 16.8.1941 ja
menehtyi pakkolaskussa. Heidän piti
lentää Nummelasta Hankoon. Tosiasiassa
lensivätkin Viroon ja siellä noin 70 kilometriä
Tallinnan eteläpuolelle
Märjamaan kunnassa sijaitsevaan Velisen kylään. Virallinen taho väittää,
että lentäjät eksyivät.
Uskoni eksymiseen alkoi
horjua, kun osallistuin
Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen 31.7.2007
järjestämään
muistotilaisuuden Velisen kylässä, jonne Suomen valtion
toimesta on kymmenen
vuotta sitten pystytetty muistomerkki.
Muistotilaisuuteen
osallistui myös virolainen metsäveli
Arseeni Saare (99) tyttärensä Milvi Lõhmuksen kanssa.
Saare oli niiden
metsäveljien kanssa, metsäveljien, jotka
ensimmäisinä tulivat turmapaikalle. Saare
muisteli 66 vuotta sitten sattunutta tapahtumaa kuin eilistä
päivää:
”Olin toisten
metsäveljien kanssa partioimassa. Kuulimme
lähestyvän lentokoneen moottorin
äänen. Moottorin ääni
oli sen verran
voimakas, että kiinnitimme siihen huomiota ja uskoimme sen
lentävän lähellä ja
hyvin matalalla. Kohta moottorin
ääni
lakkasi ja kuului voimakas rysähdys. Kiiruhdimme
ääntä kohti. Löysimme
metsään pudonneen koneen hylyn. Päästyämme
koneen luo, totesimme koneen kaksi lentäjää
kuolleiksi. Heidän auttamisekseen
emme
voineet tehdä mitään. Kun
koneessa oli
Suomen tunnukset, ihmettelimme; millä asioilla Suomen ilmavoimien
kansallisuustunnuksilla varustettu kone oli liikkeellä
Eestissä? Epätietoisuuttamme
lisäsi se, että koneessa
oli venäjänkielisiä ja saksankielisiä
lentolehtisiä? Meitä ihmetytti,
missä mielessä lentolehtiset oli tarkoitettu
alueella liikkuville venäläisille ja saksalaisille sotilaille? Meidän oli joka tapauksessa toimittava
nopeasti, koska paikalle saattoi tulla missä vaiheessa tahansa
toisia
etsijöitä. Niinpä
päätimme polttaa
koneen ja siinä olevat lentolehtiset. Koneen
putoamisesta emme ilmoittaneet kenellekään”, Saare
muisteli.
”Emme halunneet
jättää todistusaineistoa paikalle, koska
alueella liikkui jo tähän aikaan saksalaisia ja
venäläisiä sotilaita. Lentäjät
me hautasimme lähelle koneen
putoamispaikkaa”, Saare perusteli koneen välitöntä
polttamista.
Saaren muistelu oli
vakuuttava. Voiko olla mahdollista,
että eksyy näin karkeasti? Antilakin
oli jo sen verran kokenut lentäjä,
että en usko hänen harhautuneen niin perusteellisesti,
mitä virallinen tieto
asiasta väittää.
Jotakin olen saanut
selville.
Tiedän, että
alikersantit Pentti Antila (s.1917)
Hämeenkyröstä ja Antti Sairio (s.1919) Helsingin
pitäjästä kuuluivat
Lentolaivue 6:een, joka oli sijoitettu Nummelan kentälle. Laivueen toiminta-alueena oli 1941 Hangon
rintama ja Suomenlahden merialue. Anttila
kuului laivueen ohjaajiin ja Sairio lentomekaanikkoihin.
Turmalennolla Sairio toimi
tähystäjänä.
Seuraavassa sekoitan
tosiasiat ja omat kuvitelmani.
16.8.1941 Antila ja
Sairio saivat lentotehtävän. Tehtävän
suorittamista varten he saivat
käyttöönsä hollantilaisvalmisteisen Koolhoven
FK.52:n. Se oli kaksitasoinen ja
kaksipaikkainen
tiedustelukone. Suomella oli
näitä
koneita kaksi. Talvisodan aikana
ruotsalainen
kreivi Carl Gustav von Rosen lahjoitti ne ilmavoimille.
Koneen varusteisiin
kuului magneettinen kompassi ja
kello. Jo näillä kahdella
lentosuunnistuksessa käytetyllä perusvälineillä
pysyy varmasti Suomen
ilmatilassa. Antilallakin oli sen verran
lentotunteja takana, että lentäminen Nummelasta Hankoon on
pikkujuttu. Säänkin
äkillisesti muuttuessa, Antila
tuskin lähtisi hoikailemaan etelään, yli Suomenlahden. Itse olisin nopeasti vääntänyt
koneen
pohjoiseen.
Mikäli
kysymyksessä oli todellakin lentäminen Nummelasta
Hankoon, tehtävä oli helppo. Nummelan
tukikohdasta on sata kilometriä Hankoon. Suunnistustehtävänä
lento Nummelasta Hankoon on helppo
näkölento-olosuhteissa, koska sinne pääsee
rautatien rataa seuraamalla.
Uskon, että
lentotehtävän antajan kanssa he kävivät läpi
lentoon liittyvät yksityiskohdat.
He
päättivät, että Hankoa on hyvä
lähestyä itäpuolelta,
riittävän kaukaa ja matalalla. Tällä
yllätyksellä vältetään venäläisten
vahva ilmatorjunta, eivätkä venäläisten
torjuntahävittäjät Täcktomin kentältä
ehdi nousta ilmaan ja torjuntaan.
Tehtävän suorittamisen jälkeen heidän on palattava
takaisin Nummelaan. Mikäli sää
yllättäen heikkenee,
varalaskupaikkoina voisivat olla Kiikala, Hyvinkää ja Malmi.
Lentoonlähtö
tapahtui kello 22. Puolen tunnin kuluttua
koneesta ja sen lentäjistä tehtiin
Snappertunan ilmavalvonta-asemalla havainto. Se
oli viimeinen tieto koneesta ja lentäjistä.
On hyvä muistaa,
että tapahtuman kelloaikaan Suomessa ei
käytössä ollut ns. kesäaika. Joten
elokuussa 1941 ilta oli jo pimeä, kun he lähtivät
Nummelasta. Pimeys ei silti ollut este
lentotehtävän
suorittamiselle. Se oli pikemminkin etu
kuin haitta.
Oliko lennolla sittenkin
joku toinen tarkoitus kuin pudottaa
lentolehtiset Hankoon?
Yhtenä mahdollisena
tarkoituksena Viroon suuntautuneella
lennolla olisi saattanut olla saksalaisten ja neuvostoliittolaisten
senhetkisten rintamalinjojen sijainnin todentaminen.
Voisi olettaa, että Suomen sotilasjohto, vaikka
sillä oli
käytettävissä saksalaisten tiedustelutiedot, halusi
”omin silmin” varmentaa
linjojen sijainnin.
Venäläisten
Virossa olevien lentokenttien paikantaminen
saattaisi olla mahdollista. Näiden
jossittelujen haittana on, että lento suoritettiin yölentona
ja elokuussa on
pimeätä jo siinä vaiheessa kun lähdettiin matkaan. Tässä on hyvä vielä
toistaa, että nykyisenä ns. kesäaikana
iltakymmeneltä on vielä suhteellisen valoisaa, mutta
pilvisellä säällä
iltayhdeltätoista on jo lähes säkkipimeää.
Saare mainitsi
sään olleen huono. Silti en
usko, että Antila olisi lähtenyt Suomenlahden
eteläpuolelta etsimään pakkolaskupaikkaa.
Olen siinä uskossa, että lentäjät
lähetettiin Viroon tiedustelulennolle.
Valitettavasti
metsäveljet polttivat kaikki
lehtolehtiset. Saaren tilaisuudessa
mainitsemista saksan- ja venäjänkielisistä
lentolehtisistä ja niiden teksteistä
ei ole jäänyt tietoa meille. Se
vain
ihmetyttää, miksi heillä oli matkassa
saksankielisiä lentolehtisiä?
Toivon, että
”eksymiselle” joku keksii paremman selityksen
kuin allekirjoittanut.
Yhden mahdollisen
tulkinnan kuulin Suomen
Sotaveteraaniliiton 50-vuotiastoritapahtumassa, kun
kerroin Antilan ja Sarion lennosta neljälle
ilmavoimien
lentäjäveteraanille, pilvenveikoille. He
eivät pitäneet eksymistä mahdottomana.
Syyksi he epäilivät paniikkia.
Sellaistakin kuulemma sattui. Tähän
tulkintaan on kaiketi uskottava - tai sitten ei.
Artikkeli on julkaistu Sotainvalidi-lehdessä vuonna
2007.
